Respect

Unelmatyö taitaa olla urbaanilegenda. Tai ainakin sellaisena käsitteenä kun se usein ajatellaan. Meikäläinen ei ainakaan työhön liittyvistä asioista kovinkaan paljon unelmoi. Rahasta joo, mutta ei ne miljoonat työllä tule. Tietyt kriteerit työpaikan ja työtehtävän pitäisi kuitenkin täyttää, että elämäänsä voisi olla tyytyväinen eikä joka arkipäivä vituttaisi tauotta kahdeksan tunnin ajan.

Olen viihtynyt yli vuoden ajan nykyisessä työssäni. Siis ihan oikeasti viihtynyt. Se on ollut yllättävää edellisen duunipaikan jälkeen. Odotukset eivät olleet korkealla ja siksi kai niin tyytyväinen olen ollutkin. Minulle on oikeastaan riittänyt se, ettei tarvitse tapella kenenkään kanssa. Eikä tarvitse kuunnella haukkuja työstään. On ollut aika helppoa vaan olla ja tehdä työnsä. Työtehtäviinikin olen ollut tyytyväinen sen jälkeen kun sain itselleni tarpeeksi vastuuta, itsenäisyyttä ja sopivasti hommia. Ja kun palkkakin on noussut merkittävästi siitä mitä se oli edellisessä duunissa, on tuntunut siltä, että asiat on kunnossa.

Vaan eipä ole. Vitutus työpaikkaa kohtaan tuli aika hitaasti, mutta kuitenkin salakavalasti. Merkkejä nykyisestä tilanteesta on ollut ilmassa alusta lähtien, mutta uskoin, että asiat menisivät paremmin tai sitten vitutus ei kasvaisi liian suureksi. Kyllähän jokaisessa työpaikassa aina jotain vikaa on. Valitin jo 2010 syksyllä firmassa aloittaessani kuinka esimieheeni ei saa yhteyttä. Eikä saa edelleenkään. Hän ei ole ikinä paikalla silloin kun häntä tarvitaan, hän ei hoida asioita kuten hyvän esimiehen pitäisi, häntä ei näytä kiinnostavan ollenkaan meidän tekemisemme.

Esimerkkinä kerrottakoon se kun uusi työkaveri aloitti marraskuun lopussa työt. Hän oli pyytänyt vuokrafirman kautta, että aloittaisi työt tiistaina. Esimiehemme oli kuitenkin sanonut, että työt alkaa maanantaina. Tuona maanantaina esimiehemme ei kuitenkaan itse ollut paikalla, vaan minä ja työkaverini otimme uuden työntekijän vastaan. Esimiehemme ei myöskään ole käynyt kertaakaan kysymässä henkilökohtaisesti uudelta työntekijältä miten hänellä menee ja onko hän päässyt hyvin sisälle uusiin työtehtäviin. Minulta esimies on pari kertaa ohimennen kysynyt miten meillä menee. Esimiehemme ei myöskään ota mitään kantaa siihen milloin tuntityöntekijämme tulee töihin ja mitä hänen tehtäviinsä kuuluu. Minä ja uusi työntekijä päätämme siitäkin.

Eniten nykyisessä työpaikassani on alkanut vituttamaan arvostuksen puute. Työsuhteeni on kestänyt noin vuoden ja neljä kuukautta ja istun huomisesta lähtien jo viidennessä työpisteessä. En ole istunut siis yhdelläkään paikalla edes puolta vuotta. Tällä kertaa vuorossa on talon huonoimmat paikat. Kahden taukotilan välissä, vessojen vieressä sekä käytävän varrella, jossa jatkuvasti kulkee ihmisiä. Työrauhasta ei siis ole tietoakaan. Joudumme siirtymään, koska tilat on huonosti suunniteltu eikä paikkoja ole kaikille, kun tiimit kasvavat. Minun tiimini on pieni ja siksi sopiva heittopussiksi. Meitä voi pompotella miten huvittaa ja pompotellaankin. Olo on kuin koulukiusatulla, ei kun työpaikkakiusatulla. Taas.

Olen nin kypsänä tähän touhuun. Jos minulla olisi kunnon esimies, ei tällaista ongelmaa ehkä olisi. Minua vituttaa ja motivaationi on nollassa. Mikään ei kiinnosta. Miksi pitäisi kiinnostaa, jos minunkaan tekemiset ei kiinnosta ketään.. Tilanne ei onneksi ole yhtä paha kuin edellisessä duunipaikassa. Ei tämä helvettiä vielä ole. Siksi kun kukaan ei kyttää mitä teen ja saan tehdä työni itsenäisesti. Ja rauhassa (joka sekin rikkoontuu uuden työpisteen takia). Jotain etuakin välinpitämättömästä esimiehestä on. Olen kuitenkin periaatteessa samassa tilanteessa kuin edellisessä fimassa lopettaessani. Minusta tuntuu ettei minua arvosteta.

Ilmeisesti työsuhteessa tapahtuu puolentoista vuoden kohdalla jotakin samanlaista kuin parisuhteessa sanotaan tapahtuvan noin kahden vuoden kohdalla. Jotkut ihmiset kestävät kaiken, niin työsuhteessa kuin parisuhteessakin. Nämä ihmiset valittavat, mutta eivät tee mitään. Minä sen sijaan uskon, että joskus ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja vaihtamalla asiat paranee. Minulla on todisteita asiasta. Kyllähän tässä aika paljon paremmin kuitenkin menee kuin edellisessä duunipaikassa.

Olen kuitenkin siinä pisteessä, että katselen aidan toiselle puolelle ja harkitsen kiipeäväni aidan yli. Sen verran yritän pakoa, että huomenna menen työhaastatteluun. En taaskaan usko, että saisin työpaikan, mutta ainakin käyn katsomassa tilanteen. Viikonlopun ajan asioita mietittyäni ja tämän päivän muuttouutisen jälkeen, uskon että voisin taas olla valmis vaihtamaan työpaikkaa. Oikeasti en halua. Olen viihtynyt työssäni ja työpaikassani. Mutta en myöskään haluaa jämähtää johonkin sellaiseen mikä aiheuttaa liian suurta vitutusta. Haluan saada arvostusta ja sellaisen aseman jonka ansaitsen. Tiedän olevani parempi ja pystyväni parempaan. Tällaisella motivaatiolla varustettuna minusta ei ole hyötyä kenellekään. Ehkä jossain vielä joskus nähdään potentiaalini. Jos jopa minä näen sen kaikkien haukkujen jälkeen, on jonkun muunkin nähtävä se.